Se lähti kärsimättömästä, hiljaisesta tuhahduksesta. Niin hiljaisesta, ettei sitä oikein edes ajatukseksi voi tunnustaa. Niin hauraasta, ettei sitä mitenkään uskalla kutsua haaveeksi. Mitä jos?
Jos on aina ollut paljon ideoita siitä, miten asiat olisi hyvä tehdä ja kuinka saisi omasta ammattitaidostaan mahdollisimman paljon irti, niin uskaltaako siihen luottaa, että sellaisen työpaikan voi itse itselleen rakentaa? Paikan, johon tuntisi kuuluvansa kokonaan ja jossa voisi toteuttaa täysin itseään?
Tässä tuhahduksessa, niinkuin varmasti monessa tätä ennen ja tämän jälkeenkin, on ollut enemmän kysymyksiä, kuin vastauksia – enemmän pelkoa kuin luottamusta itseeni. Mutta äärimmäistä luottamusta kumppaniani kohtaan, rohkeutta ja ehkä hullun toive siitä, että lopulta kaikkien kysymysten ja vaiheilujen sokkeloista alan pikku hiljaa löytämään paikkani ja lopultakin kuulen sen – sen, mistä sydän on puhunut.
Ja niinpä nyt tässä, kaiken tämän uuden ja jännittävän keskellä, kaiken uurastuksen jälkeen, voin viimein nostaa maljan toteutuville unelmille – maljan Hymylle!